Mökkimuistoja

Nyt kun kesävaatteita saa jo tosissaan laittaa talviteloille, on kiva hetkeksi palata muistelemaan lämpimiä ja aurinkoisia päiviä. Vaikka suurin osa kesästä kului kaupungissa, teimme säännöllisesti pikavisiittejä 20 kilometrin päähän Juggen äidin kesämökille. Samalla tuli ajeltua maaseudun ja pikkukylien halki. Suomessa saimme myös tuntumaa mökkielämään yhden viikonlopun verran.

Kesämökki tarkoittaa Bulagriassa jotakin ihan muuta kuin meidän tuntemaamme rantasaunalla varustettua loma-asuntoa. Täällä kesämökit eli
„villat“ ovat paitsi pakopaikkoja kuumista ja tiheään asutuista kaupungeista, myös maatilkkuja, joilla voi kasvattaa omat tomaatit, paprikat, perunat, sipulit, pavut, porkkanat, mansikat ja niin edelleen. Useimmiten asumusten sisäänkäyntiä varjostaa viiniköynnös, josta syksyllä korjataan talteen vihreitä tai punaisia rypäleitä. Hedelmäpuita on myös monenlaisia: omenaa, päärynää, persikkaa, luumuja. Niinpä meidänkin mökkimatkamme olivat yleensä työreissuja. Anoppia autettiin hoitamaan kasvimaata tai kuljettamaan tavaraa ja kypsynyttä satoa. Minun pääasiallinen tehtäväni oli toimia kuskina, Jugge sitten puuhaili pihamaalla sillä aikaan, kun minä valitettavasti jouduin läppärin kanssa toisenlaisiin töihin. Mutta ehdin sentään lapioonkin vähän tarttua, kuten kuvasta näkyy.

Bulgarialainen villa eroaa suomalaisesta mökistä myös siinä, että vettä ei yleensä ole lähimaillakaan. Joku äveriäs on saattanut uima-altaan rakentaa – sellainen löytyy esimeriksi Juggen siskon kesäpaikasta – mutta muuten uimavesiä ei ole pahemmin tarjolla. Käsitys rauhaisasta mökkielosta on myös vähän erilainen. Bulgariassa ei tunneta käsitettä „keskellä ei-mitään“, sillä mökit eivät koskaan ole yksinäisiä asumuksia keskellä metsää. Sellaista pidettäisiin täällä turvattomana tapana asua. Bulgarialaiselle rauha tarkoittaa naapureita, joilta voi pyytää apua ja lähitaloja, jotka tuovat turvaa kutsumattomia vieraita vastaan. Kesämökit ovatkin täällä kylämäisinä ryppäinä ja kylän koosta riippuen tarjolla on siten myös palveluja. Naapuriapu oli tänä kesänä tarpeen, sillä miehen äiti vietti yleensä mökillä yhden arkipäivän sekä viikonlopun, mutta ei halunnut yöpyä mökillä yksin. Niinpä parin talon päässä asuva toinen leskirouva kutsui anopin aina tarvittaessa yövieraaksi. Apuja saatiin myös, kun oli aika niittää mökin piha-alue ylikasvaneesta heinästä. Viikatteen käyttö ei ollut Juggelle tuttua, eikä isä sitä ehtinyt opettaa, joten kylässä kesät viettävä venäläinen vanhempi mies tuli näyttämään, miten terällä saadaan hyvää jälkeä aikaiseksi. Uusin naapuri puolestaan lupasi auttaa ruokkimalla appiukon kesyttämän ja anopin edelleen huoltaman kulkukoiran talvisaikaan, sillä hän viettää kylässä koko talven.

Viikko sitten kävimme mökillä kaiketi viimeistä kertaa tänä kautena. Viiniköynnös oli jo pudottanut suurimman osan lehdistään, daaliat oli kaivettu ylös odottamaan kellariin vientiä ja kasvimaat oli käännetty valmiiksi seuraavan kevään istutuksia varten. Vielä anoppi meinaa siis jaksaa kesämökkiä ja etenkin kasvimaata huoltaa, ehkä se juuri pitääkin hänet kohtuullisissa voimissa. Uusia apuvoimia kuitenkin tarvitaan. Ensi kesäksi pitäisi löytyä joku toinen mökkikuski minun tilalleni, eikä Jugge ole enää auttamassa tavaroiden nostelussa. Tänä syksynä jo ulkoistimme tuon maan muokkauksen kylän liepeillä asuville romaneille. Yksi heistä tuli ilomielin pientä korvausta vastaan huhkimaan lapion varressa. En tiedä kumpi oli mieluisampi osuus palkkiosta: seteli vai pussillinen käytettyä kenkiä.

Rappioromantiikkaa

Kuulemma viime päivien toilailuissani on annos rappioromantiikkaa. Kieltämättä koheltamiseni näyttämöksi sopisi paremmin joku urbaani selviytymistaistelua vaativa ympäristö. Vaikka nuo kierrätysmateriaaleista kyhätyt modernit mustalaisleirit kaupungin laitamilla. Mutta minulle kokkauksissani ja pyykkäyksissäni oli tarpeeksi rappiota ilman kauhtuneita puitteitakin.

Tein keskiviikkona ranskalaista tomaattikeittoa. Eli sipulia, valkosipulia, tomaattia, paahtoleipäpaloja, mausteita ja tuorejuustoa, jonka sijasta itse käytin smetanaa. Hauduttelin keittoa pitkään ja hartaasti odotellessani Juggea kotiin töistä. Maku oli lupaava, lisäsin vähän yrttejä vielä smetanan kanssa ja päätin muhevoittaa keitosta antaen sen porista liedellä. Unohdin sen kuitenkin siivouspuuskassani liian kuumalle levylle ja äkkäsin, että kohta soppa palaa pohjaan, joten hyökkäsin nostamaan kattilan turvaan hellalta. Vapaata kylmää keittolevyä ei ollut, joten seisoin keittiössä kuuma pata kädessäni ja mietin, mihin sen laskisisin. Samassa soi kännykkä olohuoneen puolella. Jostain syystä päättelin, että siihen pitää vastata kiireesti, joten fiksuna laitoin kattilan keittiön kaakelilattialle ajatellen, että se ei ole kuumuudesta moksiskaan. Sen vertaa ei sytyttänyt, että olisin kaivanut jostain pannunalusen pöydälle. Taidokkaasti blokkasin kattilalla oman kulkureittini, koska keittiössä oli samaan aikaan avoin pyykkiteline. Näppäränä tyttönä hyppäsin siis soppakattilan yli. Se oli virheliike. Oikean jalan plyysipintainen aamutossu lipsahti jalasta ja kun käännyin katsomaan jo puhelin korvallani, tohveli ei ollutkaan kattilan takana, vaan keitossa varvasosa sojottamassa kattoa kohti. Hupsista. Koitin puhelimessa väittää, että tämä ei ole naurun asia, mutta Jugge oli toista mieltä. Aamutosssut ovat onneksi punaiset, joten pikapesuni ei ollut täydellinen, värjäytymiä ei ainakaan näy. Mutta mitä tapahtui keitolle? Söimme sen hyvällä ruokahalulla. Kaipa ne pöpötkin kuolivat kun pohjaanpalamisen uhallakin keitin keiton vielä kolmannen kerran.

Seuraavana päivänä tein sipulikeittoa, joka onnistui odotusten mukaisesti ja ilman kommelluksia. Päätin kuitenkin olla kotitöissä tehokas, ja pesin samalla pyykkiä. Farkkuja ja muuta tummaa, jonka päätelin kestävän 60 asteen pesun. Jossain vaiheessa keittiössä puuhaillessani – pesukoneemme on siis keittiön työtason alla – kiinnitin huomiota pyykkikoneen ikkunan lähelle liiskautuneeseen paperilappuun. Ei kai siellä taas ole joku nenäliina housujen taskusta pyykkiä nukkaamassa. Näytti kuitenkin enemmän kauppakuitilta. Vaan tarkempi syynäys paljasti vettyneen paperikasan olevan Sofian kaupunkiliikenteen bussilippuvihko. Voi ei! Olipa järkevää unohtaa ne farkkujeni takataskuun. Kahdeksan lippua jäljellä eli niillä olisi reissattu aika monta matkaa keskustaan ja takaisin. Arvoltaan yksi lippu ei ole kuin 75 stutinkia (n. 40 senttiä), mutta harmitti aika paljon oma tyhmyyteni. Pesuohjelman jatkuessa en nähnyt lippuja enää ollenkaan, eli siellä ne pyörivät pyykin mukana tai olivat kenties hajonneet palasiksi, paperi kun ei ole mitenkään erityisen paksua. Kun tuli aika ripustaa pyykit kuivumaan, lippuvihko oli taas kaksinkerroin taittuneena täyttöluukun suulla. Ihmetyksekseni se ei ollut linkoustenkaan jälkeen riekaleina, korkeintaan reunoista vähän hapertunut, ja sarjanumeroistakin sai ihan hyvin selvää. Punainen väri oli levinnyt liukuvärjäykseksi, mutta päättelin, että se ei tarkastajia haittaisi, kun painettu metallinhohtoinen viivakin oli vahingoittumaton. Varovasti imeytin vedet sanomalehteen ja laitoin lötkön lippunipun painon alle kuivumaan. Lopputulos: käyttökelpoiset ja desinfioidut bussiliput! Jugge arveli, että täytyy ottaa selville, missä liput painetaan ja antaa painotalolle palautetta: Hyvää työtä, kestää 60 asteen pesun ja keskiverron linkouksen.

Kerrotaanpa tähän vielä kolmaskin hölmöily, vaikka sillä kertaa ei mitään vahinkoa päässytkään tapahtumaan. Kuvastaa kuitenkin sitä, että ilmeisesti rankan työputken jälkeen keskittymiskyky ei ole ihan vielä ennallaan. Tai voi olla että näitä kommelluksia on nyt vaan kertynyt, koska pitkästä aikaa olen ehtinyt tehdä muutakin kuin nököttää tietokoneella. Taisi olla noin viikko sitten, kun menin kylppäriin hakemaan pesuvettä. Mies oli juuri suihkussa, joten hän käytti suihkunurkkauksen vesipistettä käsienpesualtaan vieressä. En laiskuuttani viitsinyt avata lavuaarin hanaa, vaan pyysin miestä lorottamaan vettä suihkusta minullekin pesualtaaseen. Vesi oli mielestäni turhan kuumaa, joten minä sitä säätämään sitten. Kumma juttu, kun mitään ei tapahdu, vaikka vääntää kylmemmälle. Mies purskahtaa nauruun ja sitten vasta tajuan virheeni: Olin yrittänyt säätää lämpötilaa käsienpesualtaan hanasta, vaikka vesi tuli suihkusta. Ei tämä kyllä blondiudestakaan voi johtua, koska juuri pääsin kampaajalla eroon vaalennuksestani. Vai olisikohan se värjäys sittenkin tehty tämän ajatusvirheen jälkeen?

Piuhat ristissä, osa 2

Kaapelit, tai oikeastaan tässä tapauksessa putket, olivat solmussa myös kun palasimme Suomesta kotiin Sofiaan. Veden tai keskuslämmön jakelusta huolehtiva yhtiö oli päättänyt ajoittaa kaupunginosaamme koskevan huollon juuri silloin, kun sofialaiset palasivat lomiltaan takaisin kaupunkiin. Sen kunniaksi noin 50 tuhatta asukasta oli ilman lämmintä vettä. Minusta ei olisi ollut liikaa vaadittu, että remonttimiehet olisivat pitäneet lomansa kuukautta myöhemmin tai aikaisemmin kuin valtaosa väestä.

Niinpä siis paluu kotiin oli kuin jatkoa suomalaiselle saunakulttuurille. Ei siksi, että peseytyminen oli nyt vähän tavallista nihkeämpi toimenpide, vaan siksi, että suihkun korvasi vadista kauhottu pesuvesi. Lämpimän veden katkoa kesti reilun kuukauden. Kyllä, luit aivan oikein. Siinä ajassa ehdin pätevöityä säätäväisyysekspertiksi. Puolentoista litran vedenkeitin riitti tuottamaan tarpeeksi kuumaa vettä jopa hiustenpesuun hoitoaineen huuhtelua myöden. Sanoin Juggelle, että onneksi olen suomalainen ja vanhanaikaisen saunan ystävä – kiitos papalle rantasaunan lämmittämisestä! – eli tottunut tuohon veden kanssa lutraamiseen. Ja mieskin tottui niin, että sanoi: „Eiköhän jatketa tätä vastakin, niin vettä säästyy!“ Tiskien peseminen oli melkein vielä hankalampaa, mutta siihenkin on kesämökki opettanut. Onneksi vaatteet peseytyvät koneessa, joka lämmittää itse pesuvetensä.

Ehkä paikalliset ovat tottuneet tällaisiin käyttökatkoihin, sillä monella on asunnossaan oma boileri veden lämmittämistä varten. Anoppi on myös säästänyt ikivanhan pyykinpesukoneen – sellainen tynnyrimäinen härveli – ihan sitä varten, että sillä saa suuren määrän vettä kuumaksi tarpeen vaatiessa, vaikka kone ei muuten toimikaan. Tämäkin innovaatio tuli noina viikkoina testattua. Vaikka täkäläiset ovat varautuneet jakeluhäiriöihin, on silti kohtuutonta, että palveluntarjoajat eivät hyvitä käyttökatkoksista mitään. Suomessa tarjottaisiin jotakin korvaukseksi epämukavuudesta tai kustannettaisiin jopa asuminen jossain muualla joksikin aikaa. Mutta eipä siellä koskaan koko lähiö pimenekään kerralla.

Piuhat ristissä

Elokuussa vietimme Suomessa vajaat kaksi viikkoa, jotka kirkastivat yllättävän tosiseikan: Toinen aivopuoliskoni on muuntumassa bulgarialaiseksi! Sitä se teettää, kun on viisi kuukautta yhtä soittoa pois Suomesta.

Meillä oli äidin auto lainassa melkein koko reissun ajan, jotta pääsin hoitamaan työasioita ja saimme ajella sukulaisia tapaamaan. (Kiitos äiti vielä kerran!) Kun ensimmäisen kerran istuin tuon näppärän C3:n rattiin, jouduin ihmetyksestä hämilleni: Mihin tämä virta-avain pitäisi tuikata? Hamusin siis avaimelle paikkaa ohjauspyörän vasemmalta puolelta. Aivojen automatiikka on alkanut näköjään ohjautua Wartburgin ominaisuuksien mukaan. Hymähdin itselleni, starttasin ja luiruttelin pihasta liittymään. Auts! Nämä jarruthan ovat supertehokkaat! Survaisin oikean jalan oikein voimalla jarrupolkimelle ja sain jopa mateluvauhdista pysäytettyä niin rivakasti, että nytkähdin turvavyötä vasten. Ohjauskin oli mahdottoman kevyt. Ei tullut hiki rattia kammetessa, vaikka oli kesä ja tiukat parkkiruudut.

Seuraavan kerran henkilökohtainen automaattiohjaukseni petti, kun odottelin Kupittaan aseman liepeillä paikallisbussia. Tuoltahan se bussi tulee, hyvä juttu, siirränpä tätä matkalaukkua vähän paremmin hollille ja kaivan taskusta sopivaa rahaa. Kohta se pysähtyy jo tähän kohdalle. Ai niin! Eihän se pysähdy, ellei sille näytä merkkiä! Sofiassa olen niin tottunut siihen, että paikkuri pysähtyy joka pysäkillä automaattisesti, että meinasin missata koko bussin. Pian turhauduin siihen, että bussimatka kestää ihmeellisen kauan, vaikka matka ei ole pitkä, eikä liikennekään mitenkään jumissa suurkaupungin ruuhkan tapaan. Kesti hetken hoksata, että sehän johtuukin, siitä, että bussipysäkkejä on niin tiheästi ja sillä kertaa sattui olemaan liikettä bussista ulos ja sisään varmaankin jokaisella pysäkillä. Onhan se hyvä, että kävelymatka bussille on lyhyempi, eikä tarvitse tuskastua heti, jos ajaa epähuomiossa pysäkin ohi. Sofiassa miettii siinä vaiheessa jo hyppäämistä toiseen suuntaan ajavaan linja-autoon.

Turussa hölmöilin kaupungilla myös nälän ja kahvihampaan kolotuksen yllättäessä. En usko, että kumpaakaan noista on silti syyttäminen, alhaisen verensokerin sietokyky on minulla yleensä aika hyvä. Meninpä Suomen vierailun kunniaksi Hesburgeriin hampurilaiselle. (Ostin muuten lastenaterian lelun erikseen, kun halusin Olipa kerran elämä -DVD:n. Omien muistojen virkistämiseksi ja Juggelle kielikylvyksi.) Kun olin tankannut ruokaa maaruun, lähdin jatkamaan kaupunkikkierrosta. Vasta kadulle päästyäni tajusin, että olin jättänyt sen hampurilaistarjottimen reteästi sinne pöytään. Paperisaasteen kruunasi läjä kosteita käsipyyhkeitä, joilla olin kuivannut sateessa kastuneet kenkäni ja varpaani. Sukkien tilalle ostin viereisestä kaupasta uudet. Nolotti niin, että en edes palannut Heseen takaisin korjaamaan erhettäni. Syytän tästä bulgarialaista kahvilakulttuuria, joissa yleensä aina tilaukset tullaan ottamaan pöydistä ja luonnollisesti myös astiat korjaamaan asiakkaiden jäljiltä. Onhan Sofiassa McDonalds tietysti, mutta ilmeisesti vierailemme siellä perin harvoin.

Kahvihampaan kolotus osui aurinkoiseen päivään. Odottelin ystävääni kadunkulmassa, mutta olin vartin verran aikataulusta edellä, joten tuumin, että voisihan tässä vaikka hörpätä kahvin jossain, että pääsisi istuskelemaan johonkin kuppilaan. Pian huomasin, että ideassani oli ainakin kaksi heikkoa kohtaa. Ensinnäkään Suomessa ei ole pikkukahviloita – tai kahvia muovisissa kertakäyttömukeissa myyviä pikkukauppoja – jokaisessa kadunkulmassa. Jos Sofiassa pyörähtää paikallaan, osuu yleensä ainakin jostain ilmansuunnasta havaintokenttään kahvipaikka. Ei aina istumapaikkaa tarjoava, mutta usein sellainenkin. Toinen vika mielitekoni toteuttamisen tiellä oli kahvin hinta. Suomessa ei mistään saa enää edes eurolla kahvia, joten eipä olisi ollut järkevää tuhlata kahviin ihan vain odottelun kunniaksi. Toista se on, jos kahvi maksaa 20-60 senttiä. Nyt oli parempi siirtää kahvittelu osaksi ystävän kanssa vietettyä laatuaikaa.

Katsaus kesään

Työt veivät kesällä ja alkusyksystä mukanaan niin, että blogin päivittäminen jäi useammaksi kuukaudeksi. Kerrottavaa on kyllä kertynyt, joten suunnittelen pian raportoivani jälkijunassa ainakin havainnoista, joita tein elokuisen Suomen-matkan ympärillä. Reissu oli omalta osaltani osittain työmatka – aineistonkeruuta kirjallisia töitä varten – mutta ehdimme kuitenkin tavata melkoisen määrän ystäviä, tuttavia ja sukulaisia, ja suomalaisia urbaaneja luontokappaleita, joista pari on oheisessa kuvassa hyödyntämässä jämiä kahvilan terassilla. Kilometrejäkin taisi 10 päivän aikana kertyä äidiltä lainatun auton mittariin 1500 tai jopa enemmän. Mutta mikäs siinä ajallessa, kun tiet ovat mahtavassa kunnossa verrattuna täkäläisiin ajoväyliin, joissa huonosti pohjustettu asfaltti on kupruilla tai kraatereilla varsinkin heti, jos moottoritieltä poikkeaa johonkin.

Elokuun matka oli Juggelle ensimmäinen vierailu Suomeen kesäaikana. Tähän mennessä visiitit ovat ajoittuneet loppusyksyyn tai vuodenvaihteen tienoille. Kuulemma ensimmäisen kerran, kun lentokone laskeutui Helsinki-Vantaalle joulukuussa, mies tuumi, että Mordoriinko* tässä päädytään. Niin synkeänmusta oli maisema auringon painuttua mailleen jo iltapäivällä. Vaikka eipä Sofiakaan ilmasta käsin kovin valoisa ole. Katulamppuja on Suomessa taajamissa paljon tiheämmässä ja moottoriteiden reititkin pystyy nykyään melkein paikallistamaan valojuovina. Bulgarian pääkaupunkia ei yli miljoonan asukkaan keskittymäksi lentokoneesta tunnistaisi, koska valot ovat aivan ydinkeskustaa lukuunottamatta himmeitä ja lähiöiden välillä on täysin pimeitä vyöhykkeitä. Kun lähtee ajamaan moottoritietä ulos kaupungista, katuvalot loppuvat hyvin pian ja pienemmillä teillä huristellaan auringon laskeuduttua kokonaan ajovalojen varassa. Siinäpä meillä olikin ihmettelemistä, kun erään kerran tulimme illan suussa kesämökiltä kotiin ja Wartburgin lyhyet ajovalot olivat sökähtäneet. Oli pakko pitää pitkiä valoja päällä, koska toinen vaihtoehto olisi ollut sysimusta näkymä. Kun tulimme kaupungin laidalle valaistulle tielle, sammutin ajovalot kokonaan, ettemme häikäisisi vastaantulijoita. Tiesin, että pimeällä ajovalojen käyttö on pakollista – ei siis päiväsaikaan, kuten Suomessa – joten arvasin, mistä on kysymys, kun poliisi viittilöi pysähtymään. Veivasin kuljettajan puoleisen ikkunan auki ja koitin arvuutella, pyytääkö poliisi nähtäväkseen papereita ja sakotko tässä nyt ropsahtaa. Jugge selitti vierestäni konstaapelille, että tässä tämä vaimoni ei osaa bulgariaa ja että ajamme ilman valoja, koska lyhyissä on vikaa ja pitkät haittaavat muita autoilijoita. Poliisi katseli minua (joku vaalea ulkomaalainen, joutunut Wartburgin rattiin) ja Juggea (mikäs mies se tuollainen on, kun on vaimonsa laittanut ajamaan) ja takapenkillä istuvaa iäkästä rouvashenkilöä, eli anoppiani. Hetken tuumattuaan poliisi sanoi „selvä, okei“ ja viittilöi meitä jatkamaan matkaa. Ei kysynyt auton papereita eikä edes ajokorttia! Saatikka, että olisi antanut sakkoja. Totesi ehkä, että erikoinen seurue, mutta parhaansa yrittävät tuolla vanhalla peltipurkilla, menköön tämän kerran. Tai kenties hän tuumasi, että tuskin niillä on ylimäräistä rahaa, että kannattaisi edes omaan pussiin kalastella, vaikka nuori rouva olikin ulkomaalainen.

Kerran Jugge on sentään käynyt Suomessa vähän valoisampana aikana, vapun tienoilla viime vuonna. Mutta maisema oli silloin vielä harmaa, toisin kuin nyt tämän vuoden elokuussa, jolloin näkymiä hallitsi vihreys ja vehreys jo keltaiseksi kypsyneiden peltojen välissä. Kyllä Suomen kesä parhaimmillaan – aurinkoisessa ja lämpöisessä säässä – on katsomisen ja kokemisen arvoinen. Merenranta, saaristo, järvimaisemat, hyvin hoidetut pihapiirit, poimuileva ja metsäinen mäkimaasto. Kaikista niistä ehdimme nauttia, eteläistä Suomea kolutessamme. Nyt olen minäkin puolestani nähnyt jo neljä bulgarialaista vuodenaikaa ja voin paremmin vastata täkäläisille kyselijöille, mitä mieltä olen bulgarian ilmastosta. Kaikki ovat poikkeuksetta hämmästyneitä, kun kerron, että Sofian talvi on hytisyttävän pureva eteläsuomalaiseen talveen verrattuna. Ja että syksy ja kevät eivät täällä eroa juurikaan suomalaisesta, vaikka keskilämpötilat ovat vähän korkeampia. Keskeisin ero on, että syksy alkaa täällä myöhemmin ja kevät aikaisemmin, joten Bulgarian kesä on melkein kahta kuukautta suomalaista kesää pidempi. Siitä en kyllä valita ollenkaan. Suomalaisen ja bulgarialaisen kesän välinen ero on myös lämpöasteissa. Reilu 20 astetta täällä on viileähkö kesäsää ja yli 30 asteessa pysyttelevät jaksot ovat tavallisia. Ehkä voisi sanoa niin, että parhaimmillaan Suomen kesä vetää vertoja Balkanin aurinkoisille kesäpäiville, mutta jos huonosti käy, suomalainen kesä on kuin bulgarialainen alkusyksy.

(*Mordor = J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogian kuvitteellinen „Musta maa“ tai „Varjojen maa“, jossa seikkailun pahamaineinen Sauron varusti joukkioitaan)

Infrastruktuurin iloja

Kaksi päivää olemme olleet evakossa anoppilassa. Keskiviikkona tulimme koko päivän mökkireissulta kotiin ja ihmettelimme, että taas on lamppu eteisestä palanut. Mutta eipä toiminut mikään muukaan valo, edes jääkaapissa. Diagnoosi: Sähköt poikki koko asunnosta.

Tilanne ei ollut täysin ainutkertainen. Onhan tunninkin mittaisiin sähkökatkoihin totuttu, vaikka viime aikoina alueellisia pimennyksiä on ollut vähemmän. Edellinen kohteli meitä armeliaasti, sillä kaikki muut lähikortteleiden kerrostalot olivat pimeinä, mutta meillä toimi sähköt normaalisti. Ruokaostokset jäivät kyllä tekemättä, kun ei lähikaupalla ollut muuta vaihtoehtoa kuin sulkea ovet tuntia tavallista aikaisemmin.

Jääkaapin ja pakastimen sisälämpötilasta päätellen tämä sähkökatko oli nyt kestänyt tavallista kauemmin. Onneksi olin juuri sunnuntaina sulattanut pakastelokeron jääkertymät, sillä muuten olisi ollut iso lammikko lattialla. Rappukäytävään vilkaisu riitti myös kertomaan, että taloon tulee sähköä normaalisti. Katkos oli vaan meidän asunnossa. Samassa muistimme, että kaiken hässäkän keskellä – töissä ja kotona uudenlleenjärjestelyjä – parit laskut olivat jääneet odottamaan sopivampaa maksuhetkeä. Netissä maksaminen kun on täällä paljon kömpelömpää kuin Suomessa, joten joustavampaa on kipittää palvelupisteeseen, jossa voi maksaa niin lankapuhelimen, lämmityksen, sähkön kuin vedenkin. Soitto sähköyhtiölle varmisti, että sähköt tosiaankin oli katkaistu maksamattoman laskun vuoksi – laiton temppu yhtiöltä, jonka tulisi ensin ilmoittaa asiasta.

Ei auttanut muu kuin pakata jääkaapin sisältö kasseihin ja tyhjentää pakastimesta osin sulaneet ruokavarastot. Puolikas kanipaisti anopin veljen farmilta ei sentään vielä ollut ehtinyt sulaa. Leipiä ei enää voinut ajatella uudelleen pakastettavaksi. Harmi suomalaista ruisleipää, jota olin säästänyt pikku hiljaa syötäväksi. Nyt tulee pakollinen ruisleipäkuuri. Vaaleaa leipää oli liikaa, jotta ehtisimme syödä kaiken ennen kuin 35 asteen helle tekisi leivälle tehtävänsä. Veimme siis osan anopille ja osan vanhalle pienelle mummolle, joka usein kerjää Juggen työpaikan kulmilla. Tälle tädille olemme rahaakin antaneet, vaikka muuten kerjäläisiin on täällä suhtauduttava varauksellisesti. Kerjääminen on monille bisnes, joka muistuttaa järjestäytynyttä rikollisuutta julmine “säälittävyyystemppuineen“. Vanhat ihmiset ovat kuitenkin asia erikseen. Eläkkeet eivät aina riitä elämiseen ja jos ei ole lapsia vanhuuden turvana – tai he ovat ajaneet vanhempansa kodistaan, kuten joskus kuulemme tapahtuneen – ei ole oikein muuta vaihtoehtoa, kuin myydä ojanpientareelta kerättyjä kukkia tai alentua kerjäämään. Näiden ihmisten kurjuuteen verrattuna muutamat sulaneet pakasteet ovat pieni murhe.

Yritimme kuitenkin pelastaa sen mitä voimme, joten pakkasimme yöpymistavarat ja ruuat vikkelästi Wartburgiin ja hurautimme anoppilaan. Seuraavana päivänä illan suussa toivoimme sähkön jo toimivan, vaikka oli varoitettu, että sähkönjakelun käynnistäminen uudelleen vie yhdestä kahteen päivään, ellei maksa pikanopeasta palvelusta. Luotimme myös naapurin sanaan, että talonmies voi myös kytkeä irti käännetyn sulakkeen uudelleen päälle, jos palvelu viipyy. Raahasimme siis taas kaikki tavarat mukanamme kotiin, vain huomataksemme, että saamme kiikuttaa ne taas takaisin Juggen äidin luokse. Kyllä harmitti. Illallisvieraiden tulo piti perua ja siirtää toiseen ajankohtaan ja lopulta broilerifileet paistuivat sitten anoppilassa.

Tällä kertaa sähköongelmat johtuivat osittain omasta hajamielisyydestämme, mutta hankaluudet veden, sähkön ja kaistanleveyden jakelussa pohjautuvat myös heikkoihin kohtiin infrastruktuurissa. Sähköverkko ei tahdo kestää kuormitusta, kun maaltamuuton seurauksena pääkaupungin sähkönkulutus on lisääntynyt huomattavasti. Oma lukunsa oli demokratian alkuvaiheet, jolloin energiasta oli pulaa. Silloin sammutettiin sähköt vuoroin eri alueilta, tunti sieltä toinen täältä. Joku vitsaili, että avaruudesta katsottuna Bulgaria on näyttänyt vilkkuvilta jouluvaloilta. Internetin takkuilun yhtenä syynä ovat pinta-asennuksena kulkevat kaapelit, jotka roikkuvat siellä täällä seinustoilla – ja ilmassa, jos kiinnitykset ovat pettäneet tai jos piuha on vedetty huolettomasti talosta toiseen. (Suomi-vieraillamme olisi ehkä lähettää kuvaa kyseisistä asennuksista.) Vauroita tulee ja jopa rankkasade on joskus selvästi haitannut toimivuutta.

On meillä kerran ollut vesikin poikki. Aika inhottava yllätys, jos on juuri suihkuun menossa tai kahvinkeittoon ryhtymässä. Onneksi tuo katkos ei kestänyt kauan. Lämmityksen katkeaminen pahimpaan pakkasaikaan olikin sitten oma tarinansa, joka ei johtunut putkiston huonoudesta vaan uskaliaasta politiikasta tukeutua energiantoimituksessa lähes ainoastaan Venäjältä tulevaan kaasuputkeen.

Wartburgin ohjaimissa

Juggen isän vanha warre pääsi vihdoinkin koeajettavakseni, kun sain kipsin pois jalasta. Koska olen meidän perheen ainoa ajokortillinen, anoppi joutui odottamaan toipumistani saadakseen kuskin kesämökkireissulleen. Juggen siskonpoikaa kun ei tohtinut vaivata kuin pikaiselle tavarankuljetuskeikalle.

Edellisenä iltana päätin tutustua ajokin ominaisuuksiin, etten olisi ihan sormi suussa maantielle lähdettäessä. Teimme siis Juggen kanssa pienen tankkausreissun läheiselle huoltoasemalle. Ennen kuin ehdin ihmetellä bensatankin avaamisen kiemuroita, olin jo joutunut ratkaisemaan monta muuta kummallisuutta: Mikä näistä kaikista avaimista on tarkoitettu oven avaamiseen? Miten kartanlukijan oven saa sisäpuolelta auki? Mistä menee valot päälle? Hyvänen aika, eihän täällä ole virta-avaimelle paikkaa! (Löytyi viimein ohjauspyörän vasemmalta puolelta...) Mistä tätä penkkiä saa siirrettyä? Onko tuo pieni metallinen tangonpätkä muka kaasupoljin? Kuinka monta vaihdetta tässä on ja miten saan pakin päälle?!

Siihen mennessä kun sain auton pihamaan parkkiruudusta kadulle, olin jo hiestä märkä - kiitos ratin kampeamisen suuntaan ja toiseen pienessä tilassa. Tuskan hiki puolestaan nousi pintaan polkimien tuntumaan tutustuessa samalla kun oli tarkkailtava kadulle pomppivia jalankulkijoita, kapealla väylällä vastaantulevia autoja ja kadun kuoppia, jotka on parempi koittaa kiertää kuin täräyttää suoraan ylitse. Selvittiin sentään kunnialla huoltikselta takaisin pihaan.

Mökkireissulla sai myös virittää aistit äärimmilleen, vaikka maantiellä ajaminen olikin kaupungin ruuhkaan verrattuna leppoisaa. Liikenteen rytmistä ei silti ollut helppo saada kiinni ja koska täällä ei tietä pahemmin muille tarjota, oli silti uskaltauduttava hyökkäämään sekaan huonommankin tilaisuuden tullen. Kuopat – tai kraatereiksi niitä melkein voisi kutsua – olivat kuitenkin se keskittymiskykyä edellyttävä haaste. Nyt ymmärrän paremmin, miksi taksikuskit tekevät yllättäviä väistöliikkeitä näennäisesti suoralla tiellä!

Autokanta on Bulgariassa todella kirjavaa. Löytyy uutta, vanhaa, retroa, avoa, city-maasturia, itäblokkilaisia ja keskieurooppalaisia. Itäisistä automerkeistä yksi nostalgisin ja tunnetuin on vanha kunnon pahvi eli Trabant. Hyvin vähän niitä näkyy enää liikenteessä, oheisen bongasin anopin pihapiiristä. Wartburgeja tapaa silloin tällöin, joskus harvakseltaan myös Moskvitsheja. Lada taitaakin olla sitten jo tavallisempi. Yleisyydessä kalliit mersut, audit ja bemarit vievät voiton retroautoista. Vielä viisitoista vuotta sitten auton hankkiminen oli harvojen oikeus, joten nykyään auto on se ensisijainen vaurauden ja menestyksen mittari. Automuodin harjalle pääsee seuraamalla hääautoja, jotka näyttävät olevan tätä nykyä kaupunkimaastureita. Ärsyttävää pröystäilyä, mutta toisaalta maaseudun pikkutiet melkein kyllä vaativat off-roadia.

Liikennemäärät ovat kasvaneet muutamassa vuodessa niin paljon, että kaupungin tieverkosto tai parkkipaikkakapasiteetti ei ole pysynyt perässä. Ruuhkat ovat pahimmillaan siis kuin Pietarissa ja pysäköinti Milanossa. Kun kuskeilla vielä on maailmanvalloittajan mentaliteetti – ja kuulemma sofialaisten röyhkeys on erityisen tunnettua - ei ihme, että polkupyöriä näkyy vain vähän. Vaatii uskallusta lähteä seikkailemaan liikenteen joukkoon ilman asianmukaisia kevyenliikenteen väyliä.

Ajokortittomuus on täällä harvinaisempaa kuin Suomessa, joten polkupyörää käyttävät lähinnä lapset piha-alueilla. Julkinen liikenne toisinaan takkuaa, mutta pelastaa kyllä pulasta, ellei autoa ole käytössä. Romanivähemmistö puolestaan turvautuu perinteisiin yhden hevosvoiman vaunuihin, joita näkee aika usein jopa kaupungissa.